”Pienenä muutimme monta kertaa ja se vaati sopeutumista moniin porukoihin. Juvalle muutimme ollessani ala-asteella, sillä vanhempani ryhtyivät siellä hotelli- ja ravintola-alan yrittäjiksi. Kettulan ala-asteelta siirryttiin kirkonkylän koululle, jossa oli luokat 1 – 6. Koska vanhempani olivat suhteellisen tunnettuja pienellä kylällä, se herätti kateutta osassa ihmisiä. Se taas heijastui koulun koviksiin, jotka kertoivat kotonaan kuulemia tarinoita vanhemmistani ja kodistani ja alkoivat kiristää rahaa. Myöhemmin tuli konkurssi ja jutut vain pahenivat. Edessä oli jälleen muutto uudelle paikkakunnalle.

Muistan ensimmäisen kouluaamun kuin eilisen päivän: pelokas pikkupoika katsoo uutta koulua tietämättä, mitä seuraavat vuodet tuovat tullessaan: kavereita, pilkkaajia vai kiristäjiä. Yksi elämäni ratkaisevista hetkistä koitti pian sen jälkeen. Koko koulu oli liikuntasalissa ja vieressäni oli poika nimeltä Kari: ”Moi, mä olen Kari. Mehän voitais olla kavereita.” Tästä alkoi koko kouluajan kestävä ystävyys, jonka muisteleminen lämmittää vieläkin mieltäni. Kari oli huipputyyppi ja hänestä pitivät kaikki. Yksi lause mullisti koko peruskoulun loppuaikani.” -Mikko

Viihteen monitoimimies havahtui 17-vuotiaana siihen, että olemusta hallitsi huono itsetunto jota vahvistamaan tuli ensimmäinen paniikkihäiriö. Nuorena koululaisena oli liian monta kertaa kuullut ilkkumista ärräviasta sekä pyöreydestä. Olo on ollut niin tukala, että on ollut pakko kaivaa historiaa taaksepäin löytääkseen tukalan olon syyt. Samaan aikaan myös läheisiä on kohdannut paha koulukiusaaminen: asia on vienyt energiaa ja aikaa viime vuosina.

Erityisen kiltille perusherkälle tyypille itsetunnon rakentaminen aikuisena on ollut pitkä prosessi. Täydellisen vahvaa siitä ei tule koskaan. Sydän palaa muiden auttamiselle: tätä ei tarvitsisi tapahtua kenellekään.