”Kaikki meistä eivät ole niin vahvoja, että kestävät. Yksikin väärä sana tai teko voi olla monelle lapselle tai nuorelle vahingollinen. Monesti myös kiusatuista tulee kiusaajia. Niin minunkin kohdallani. Kun tarpeeksi kolautetaan toisen itsetuntoa ja minäkuvaa, se jättää jäljen. Siitä yli päästyäni egoni sai vallan ja halusin näyttää kaikille, myös kiusaajilleni. Sekään ei aina ole oikein – varsinkaan, jos päätyy kiusaamaan muita.

Lopulta minut pelasti liikunnallisuuteni: harrastin jalkapalloa, karatea ja taekwondoa. Sen jälkeen löysin itseni nyrkkeilysalilta, mihin tieni on jäänyt. Mitä enemmän nyrkkeilyssä tuli menestystä, sitä enemmän kasvoin ihmisenä: kasvoin kiusaajasta heikompien puolustajaksi.” -Amin

Yksinhuoltajan poika oli helppo kiusaamisen kohde kookkaammille oppilaille sekä syntipukki opettajille. Rehtorin puhuttelussa ei ollut omia vanhempia mukana puolustamassa poikaansa.
 

Kiusaajille Asikainen laittoi aina kampoihin: turpaan tuli ja turpaan annettiin.

Ala-asteen tuttu kaveriporukka ja hyvä koulumenestys vaihtuivat yläasteelle siirryttäessä puolessa vuodessa vitosen keskiarvoon, tarkkailuluokkaan ja väärään seuraan. Kiusatun rooli oli vaihdettavissa kiusaajaan rooliin. Urheilusta, ja etenkin nyrkkeilystä, tuli Asikaisen juttu. Arjessa selviytyminen, johon kuului paljon olan yli vilkuilua, hioi taitoja lajissa tarvittaviin nopeisiin liikkeisiin. Ja kun alkoi pärjäämään kehässä, ei tarvinnut enää kiusata muita. Kiusaajilleen Asikainen on antanut anteeksi. Se häntä pelottaa, että kaikki eivät kestä kiusaamista.